Tuli aika pitkä kausi, jolloin asia ei liiemmin hetkauttanut. Jossain vaiheessa varmaankin pohdiskelin sitä, onko lähetystyö eettisesti oikein. Luulen, että monilla on lähetystyöstä hieman vinksahtanut käsitys. Jos joskus lähettiinkin hakkaamaan raamatulla päähän jonnekin Amazon-joen varrelle, niin ei enää nykyään, ainakaan Suomesta ja Lähetysseurasta. Lähetystyöntekijät hyvin harvoin edes toimivat jonkun seurakunnan pappeina ja suurin osa toimiikin esimerkiksi terveysalalla, käännöshommissa, lentäjänä tai erilaisten paikallisten oloja parantavien kehitysprojektien koordinoijina. Lähetit työskentelevät kristittyinä erilaisissa tehtävissä välittäen sanomaa omalla esimerkillään ja toisia kunnioittavalla olemisellaan. Itse ainakin kammoksun uskontojen tuputtamista. Omaa kristityn identiteettiäkään ei aina ole helppoa huudella maailmaan. Ajattelen kuitenkin, että kun elän rakkaudellisesti ja toisille hyvää toivoen, ihmisiä tasavertaisesti kohdellen, ketään syrjimättä, voin antaa omasta uskostani paljon enemmän kuin itse sanaa siteeraamalla. Muutenkin olen kovin maltillinen luterilainen ja kristitystä kodista, mitään hurmoksellista uskoontuloa en ole kokenut enkä ajattele, että taivaspaikka olisi tällaisesta herätyksestä tai kääntymisestä kiinni.
Viime vuosina minulla on ollut lähetystyön kanssa hyvinkin paljon tekemistä. Kirkollisena luottamushenkilönä olen ollut ottamassa kantaa koskien tukia ja kolehteja lähetysjärjestöille, jotka eivät esimerkiksi hyväksy naispappeutta eivätkä homoseksuaaleja. Minusta on äärimmäisen surullista, että jotkut ihmiset, syystä tai toisesta, pitävät itseään parempiarvoisina eivätkä hyväksy jonkun toisen ihmisen itsensä todeksi elämistä. On järkyttävää, miten paljon suomalaisia kiinnostaa toisten ihmisten petipuuhat silloin kun itse asiasisältö ei mitenkään liity ihmisen seksuaalikäyttäytymiseen. Että muutama rivi mustaa valkoisella antaa oikeuden tehdä toisesta ihmisestä täysin arvottoman ja vääränlaisen. Leikitään Jumalaa ja tuomitaan toisia.
Tänä viikonloppuna vietettiin Lähetysjuhlia Helsingissä. En ehtinyt perehtyä muihin tilaisuuksiin, mutta tänään tuntui todella tärkeältä osallistua päätösmessuun Messukeskuksessa. Ja juhlamessu se vain aina on niin kovin erityinen. Poliisien soittokunta ja erilaisia kuoroja, ihmiset hytkymässä paikoillaan ja taputtamassa virsien mukana. Ja se valtava rakkaudenteko, ettei lähettejä valittaessa ole pätevimmän ja sopivimman hakijan henkilökohtaisilla asioilla ollut mitään väliä vaan valinnassa on edetty täysin lain mukaan ja ketään syrjimättä.
Lopuksi vielä piispamme Irja Askolan hieno saarna purtavaksi. Toden totta kaikki saman herkkupöydän ääressä. Tämän uskon olevan Jumalan tahto. Jos sitten toisin onkin, se jääköön hänen käsiinsä, ei meidän vajavaisella ymmäryksellä varustettujen ihmisten harteille.
Huomenna sitten taas hieman kepeämpiin aiheisiin ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti