Paha mieli

Miten yksi ryhmä voi saada opettajan päivän ja viikon täysin pilalle? Tilanne äityy usein niin, että ahdistaa jo monta oppituntia etukäteen astua kyseiseen luokkaan. Tänään oli ensimmäistä kertaa vähällä päästä itku. Kuinka oppilaat voivat olla niin ilkeitä? Kyseessä vieläpä alakoululaiset. Teinini ovat kaikki ihania ja luojan kiitos sain päättää päivän ihan mahtavien kasien kanssa.

Tilanne vain jatkuu ja jatkuu, eikä oppilailta tunnu löytyvän aitoa kunnioitusta ja arvostusta minua ja työtäni kohtaan. Jos joskus kehun heidän olleen todella hyvin ja työskentelyn sujuneen, oli se kuulemma vain siksi kun heidän luokanopettajansa käski. Olen päässyt aloittamaan luokan kanssa puhtaalta pöydältä jokusen kerran tämän vuoden aikana, mutta onnea ja harmoniaa kestää korkeintaan kaksi oppituntia. Sitten olen taas ihan masentunut ja epätoivoinen ja sama tunne on varmasti niillä oppilailla, jotka haluaisivat oppia ja osallistua, mutta huomioni ei vain riitä kun kaikki energia menee häiriköihin. Kun lähes kolmenkymmenen oppilaan ryhmässä ei koskaan tule hiljaista hetkeä, on voimat välillä todella vähissä.

Mistä lie kemioista kyse, minkään muun ryhmäni kanssa minulla ei ole vastaavia, oikeastaan minkäänlaisia ongelmia. Asia ei voi siis olla kiinni ammattitaidon puutteesta. Muutkin luokkaa opettavat kollegat tulevat tunneilta aika uuvahtaneina, mutta tuntuvat ottavat jotenkin rennommin. Ärsynnyynkö asiasta uutena opettajana jotenkin liikaa? Hälläväliä-asenne vain on vaikea ottaa, kun koko ajan on niin paha mieli.

Ainut asia mikä minua lohduttaa on se, ettei minun tänään kevään jälkeen enää koskaan, koskaan tarvitse opettaa kyseisiä oppilaita. Luvassa toki voi olla jotain vielä pahempaa, mutta siitä lienee turha murehtia nyt. Työnsaantikin kun tuntuu olevan niin vaikeaa. Kuinkahan monta vuotta pitää sietää sijaisuuksia tehdessä ja kesät palkatta ennen kuin pääsee siihen kermaan, jonka nimet tupsahtelevat jokaisen postissa kolahtavan valintapäätöksen riveillä. Samoja ihmisiä valittu useampiin virkoihin tai varalle. Kukaan ei uskalla ottaa riskiä ja kutsua edes haastatteluun juuri opettajauransa aloittanutta innokasta opettajaa, jolla olisi kykyä, tahtoa ja taitoa niin moneen.

Epävarmuus tulevasta kalvaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Opiskelijana oli vielä niin helppoa, ei voinut pudota tyhjän päälle, kun oli aina jotain mitä jatkaa. Nyt ei ole mitään oikeutta suorittaa itseä hyödyttäviä opintoja eikä voi saada opiskelijaetuuksia, jotka kuitenkin ovat työttömän etuja paremmat. Ansiosidonnaisella päivärahallakaan ei ikuisuuksia ratsasteta.

En lainkaan enää ihmettele, miksi niin monet opettajat parin vuoden jälkeen siirtyvät muihin tehtäviin. Epävarmuus siitä, saako korkeakoulututkinnolla töitä ja työn raskaus palkkaukseen nähden houkuttelevat varmasti muihin töihin. Itsekin tänään ensimmäistä kertaa mietin alanvaihtoa. Mutta minä vain rakastan työtäni liikaa!

Kiitos ihanien kasiluokkalaisten päiväni hieman piristyi. Sain paremman mielen, kun työmatkalla herkkupaastosta huolimatta hain kaupasta karkkipussin ja istuin kaksi tuntia kirjastossa lukemassa lehtiä. "Hei ope, ku sä näytät tollaselta kirjastoihmiseltä ni tietsä tarviiksmä kirjastokorttii jos mä tulostan kirjastos?" Lähdin sitten etsimään sitä kirjastoihmistä itsestäni ja hyväähän se teki.

Tämän avautumisen jälkeen jaksan ehkä vielä paremmin jatkaa kodin keskeneräisiä hommia. Viikonloppukin alkaa jo alle kahden vuorokauden kuluttua. Ei kai se maailma vielä kaadu päälle. Ja reilun parin kuukauden päästä alkaa kesäloma, tällä hetkellä tuntuu aivan samantekevältä että siitä ei saa palkkaa, kunhan on loma!

Hoidossa

Haimme tänään pari nojatuolia hoitoon kaverilta, joka huitelee kesän siellä täällä ja ehkä syksystä eteenpäinkin ulkomailla. Itse veimme tänään pois pitkäaikaislainassa olleen valtavan sohvan, emmekä vielä oikein tiedä millaisia istuimia olohuoneemme kaipaa kaiken rymsteeraamisen jälkeen. Joten mikäs sen näppärämpää, kuin saada kauniit kotiimme sopivat nojatuolit väliaikaisratkaisuksi. Ne ovat juuri nyt tarpeelliset eikä tarvitse nähdä vaivaa hankkiutuakseen niistä eroon, sillä omistaja kyllä noutaa ne takaisin jahka taas Suomeen juurtuu.

Miellyttävän seesteisen näkymän sai vielä seesteisemmäksi häivyttämällä kuvista pöydänjalkojen rumat valkoiset muovisuojukset (vertaa ensimmäistä kuvaa seuraaviin). Liinavaatekaapista kaivoin erinäisiä pitsi- ja kaitaliinoja tuomaan lisää mummontupatunnelmaa. Tuoleilla oli myös edellisessä kodissaan pitsiliinat yllään, mistä idean sainkin.

Kovin kauan ei näkymä tule olemaan noin rauhallinen, sillä kunhan makuuhuoneen lundiat on tyhjennetty, kasataan kirjahylly tuolien taakse ja sisustustaulu jää odottamaan loppusijoituspaikkaansa.

Kynttilät palavat ihan näillä näppäimillä alkavan earth hourin vuoksi, taidanpa tästä siirtyä rentoutumaan – ristiriitaista kyllä – kynttilöin valaistuun sähkösaunaan, joka kuluttaakin sitten varmasti enemmän energiaa kuin jos pitäisi kaikkia kodin lamppuja päällä tunnin ajan. Aina ei voi voittaa.

Sayonara

Hymy ei hyytynyt vaikka oli vain hetkeä aiemmin tehnyt kotipihalla bambit liukkaalla jäällä, lunta tuprutti ja kameran asetukset olivat keturallaan. Eikä hymy hyytynyt loppuillastakaan, vaikka piti sanoa siskolle sayonara.

Ei minusta ainakaan olisi ketään pidättelemään, välillä pitää lähteä. Joskus jäädäkseenkin, mutta tärkeä ja rakas voi olla, vaikkei joka päivä näkisi ja olisi tekemisissä. Kun kävimme Saksassa asuessamme hakemassa lähileipomosta viimeiset Kartoffelbrötchenit ennen paluutamme Suomeen ja hyvästelimme leipurit, kysyivät he olimmeko palaamissa vanhempiemme luokse. Ajatus vanhempien luokse palaamisesta 24-vuotiaana tuntui 17-vuotiaana pois kotoa muuttaneesta itsenäisestä suomalaisesta nuoresta aikuisesta kovin kummalliselta ja mietimmekin, jos pariskunta tarkoitti paluuta vanhempiemme maahan, samaan kaupunkiin tai jotain hieman laajempaa.

Mutta taisivat tarkoittaa juuri sitä, mitä kysyivät. Järkyttyivät, kun kerroin muuttaneeni heidän luotaan jo vuosia sitten. Ja vaikka Suomessa naapurikaupungeissa asummekin, emme usein näe, pidämme yhteyttä netitse ja soittelemme vaihtelevasti. Ajattelivat, ettemme välitä, kysyivät eikö perhe ole meille tärkeä.

Ikäisemme saksalaiset ravasivat viikonloppuisin vanhempiensa luona elleivät sitten asuneet vielä kotona. Laajempia maiden välisiä kulttuurieroja vai vain erilaisia perhekulttuureja? Voin olla vaikka tuhansien kilometrien päässä perheenjäsenistäni ja silti koen heidät valtavan läheisiksi. Olisi surullista, jos toisella olisi merkitystä vain säännöllisten kohtaamisten ja vähäisten välissä sijaitsevien kilometrien myötä.

Joten siskorakas, hyvää matkaa ja pitkä lämmin halaus siiheksi kun jälleen kohdataan! Unelma odottaa toteuttajaansa eikä mikään matka ole liian pitkä kuljettavaksi sen eteen.

Kurasaappaat

Vuosi sitten kevät tuli yhtä nopeasti kuin talvi lähti. Ei yhtään märkää maassa eikä taivaalla. Mistä tuollaisia keväitä voisi tilata lisää? Nyt tuntuu ensinnäkin olevan vaikea päättää onko talvi vai kevät ja sekös on inhottavaa pyöräilijälle, joka vuoropäivin ajaa kohmuraisella jäällä ja sitten taas pehmeässä sohjossa, joinain päivinä valtavissa lätäköissä. Ja talvisaappaatkin ovat sen näköiset. No, nimestäänkin johtuen lähtivät huollon jälkeen huilimaan, päätin että se sellainen talvi on nyt ohi. Kai ne on kurahousut taas vedettävä työmatkalla jalkaan, kun rapa roiskuu.

Kurakin on tietenkin suhteellista, kun vertaa minkälaisen mutavellin tsunami jättää jälkeensä. Pari päivää on mennyt jännittäessä. Uutisia lukiessani vain itken. Ihmisten kohtaloita. Sitä, kuinka jotkut pahat vieläkin kannattavat ydinvoimaa. Miten rujon maailman luomme jälkeläisillemme. Maanjäristyksiä ei kai voi ehkäistä, mutta on paljon asioita, joihin voi vaikuttaa.

Kahden viikon päästä siskoni muuttaa Japaniin. Hän ei tunnu olevan moksiskaan. Me muut olemme huolesta soikeina, vaikka uusi kotikaupunki aivan toisella laidalla turmapaikkoihin nähden sijaitseekin. Ei voi kai kuin rukoilla, että sisko olisi suojassa. Keväästä joka tapauksessa tulee jännittävämpi kuin aikoihin. On vaikea palauttaa kuuden vuoden takaisia aurinkoisia näkymiä ja kirsikankukkia mieleensä, kun ajatuksissa pyörii lähinnä valtavat vesimassat, tupruttava ydinvoimala ja tuhoutuneet rakennukset ja ihmiselämät. Toivon, että Japanilla tulee olemaan siskooni vastaisuudessakin se hyvä vaikutus, joka sillä tähänkin asti on ollut.

Bring it on, I´m ready

Joku kauhisteli alkutalvesta naamakirjassa bonganneensa pikkureppuja. Antaa tulla vaan, täältäkin pesee!

Muistan olleeni ala-asteella edelläkävijä. Sain käsityöntunteja varten milloin minkäkinlaisia ideoita – usein sillä seurauksella, että samaa asiaa alkoi valmistaa koko muukin ryhmä. Samanaikaisesti olin erittäin imarreltu ja todella ärsyyntynyt. Yhden kunnian otan pikkureppuvillityksen levittämisestä pieneen kyläpahaseemme. Vuosi oli ehkä 1995 tai 1996. Malli, kankaat, tapa jolla reppua roikotettiin alaselällä – aitoa ysärikamaa siis kaikinpuolin.

Oli kaapit sitten kuinka täynnä tahansa tai muotivirtaus tulossa niin että repun realistointi voisi kilauttaa pari kolikkoa kukkaroon, en taida tästä taidonnäytteestäni ja ajankuvasta luopua! Ehkä törmäätte luomukseeni Helsingin kesäkaduilla... Tai sitten ette.

Naisille suurella sydämellä

Tein naistenpäivän helpoksi miehelleni. Valitsin äklön pakastekakun eilisellä kauppareissulla. Hän kyllä itse muisti aamulla toivottaa hyvät naistenpäivät ja helli jalkapohjiani, kun lähti sängystä. Minä sain tiistaiseen tapaani jäädä vielä nukkumaan, kun opetus alkaa vasta yhdeltätoista.

Oikeastaan naistenpäivä on yhtä tyhjän kanssa tai en ainakaan itse tiedä kuinka joku ruusujen jakaminen edistää tasa-arvoa, iloa se toki vähintäänkin tuottaa. Tänään päivä kuitenkin sai ihan uudenlaisen merkityksensä, kun kaksi minulle rakasta naista haki itselleen oikeutta. Olen valtavan ylpeä näistä sisukkaista ja rohkeista naisista, jotka selvisivät tästä päivästä.

Älkää koskaan pyydelkö anteeksi naiseuttanne älkääkä koskaan luovuttako! Hyvää naistenpäivää.

Vintervåren i Fiskars

 

Väkisinkin alkaa kevätmieli upota tähänkin naiseen. Viikonloppu mahtavissa maisemissa, hyvässä seurassa ja pitkän kaavan kautta syöden ja huilien olisi saanut kestää pidempäänkin. Olisimme ehkä ehtineet nähdä jäähän aukkoja tehneen saukonkin, jolle sepitimme oman laulun.

Saukolla on aukko, se oma aukko on.
Aijai saukkoa, kaikilla ei ole aukkoa,
mutta meidän saukolla oma aukko on.

Voi murkku!

Kyllä taas pääsee maikka osalliseksi kaikenlaisista kevään heräämisistä. Ota noista murkuista nyt selvää. Ovat kyllä suurimman osan ajasta aivan ihania ja varsin suloisia, seiskaluokkalaiset pojatkin sellaisia lutuisia ja sympaattisia kavereita että ikätoverina olisi vaikea valita.

Nyt kun aurinko paistaa ja valo lisää monien ihmisten energiaa, toimii järjestelmä joillain murkuilla vähän päinvastoin. On niitäkin, joiden hormonit hyrräävät niin etteivät meinaa paikalla pysyä, mutta on sitten tätäkin:

Öhö öhö öhö.

Nönnönnönnöö.

Ehe ehe.

*mulkaisu*

Jäkä jäkä jäkä.

Aijai, ja silti en keksi mitään ihanampaa työtä maailmassa!

Sen sijaan että läväyttäisin verkkokalvoillenne keskaria näyttävän teinin, mikä olisikaan kettuuntuneesta teinistä ärsyttävämpää kuin ällösöpö pupu! Sen kunniaksi.