Kolmevuotiaan maisterin uhma

Valmistuin maisteriksi tasan kolme vuotta sitten. Vierasmäärä publiikkiin on rajattu ja omista taustajoukoistani paikalla oli vain aviomies. Kävimme syömässä ja jäätelöllä, siinäpä se. En edes ajatellut isompia valmistujaisia, vaikka onhan se ehkä hassua, että yhtä valkoista lakkia juhlittiin sadan hengen voimin ja kuuden vuoden ponnistusta yliopistossa ei mitenkään. Olin ehkä vain huojentunut, että opiskelut olivat takanapäin. Jos en olisi halunnut kovasti opettajaksi, en varmasti koskaan olisi päätynyt yliopistoon. Opiskelumenetelmät ja tutkimuksen teko osoittautuivat monestikin itselleni sopimattomiksi, mutta niin niistä kaikista osioista vain suoriuduttiin, myös siitä isosta geestä, jota en edes kansittanut itselleni. Opettajan pätevyydestäni ja tulevasta työstäni olinkin sitten ihan mahdottoman liekeissä. Kaavailin valmistujaisten tilalle jotain ihanaa olla ope -pirskeitä, mutta niin vain nekin jäivät pitämättä. Onneksi opena on edelleen ihanaa, joten vielä ei ole myöhäistä.

Olen tämän kolmen vuoden aikana ehtinyt hääriä koulussa vain reilun vuoden verran, lopun ajan olen viettänyt äitiyslomalla, vanhempainvapaalla ja työttömänä kotona lapsen kanssa. Kotiäitiyteen olen ajoittain kyllästynyt, opetustyöhön en ainakaan muista kyllästyneeni. Epävarmuus siitä, kuinka kauan työttömyyttä vielä kestää, on varmasti vaikuttanut kielteisesti olemiseeni lapsen kanssa kotona ja toki se, että ei ole voinut olla täysin läsnä, kun työnhaku on haukannut oman osansa. On myös keljuttanut, kun en ole voinut tarjota miehelle mahdollisuutta olla lapsen kanssa kotona. Lopulta sekin järjestyi muutamaksi viikoksi. Ja kaikki saivat haluamansa.

Viime vuoden aikana töitä hakiessa alanvaihto ja uudenlaiset urasuunnitelmat olivat mielessä useamminkin. Töihin palattuani mietin että olisin hullu, jos haluaisin tehdä jotain muuta. Silti nyt taas kesäloman kuluessa työttömyyskortistossa ja seuraavan pätkätyön odottaessa nurkan takana huomaan miettiväni onko tämä sitä, mitä työkseni haluan tehdä. Tai oikeammin, onko tämä se tapa, jolla haluan työllistyä – epävarmuutta, pätkätöitä ja työttömyyttä.

Tekisi mieli kiukutella, kun monia asioita koulussa ja oman aineeni opetuksessa tehdään aivan päin mäntyä. Haluaisin uudistaa ja kehittää ja tehdä oman pääni mukaan, mutta ei ole kovin hedelmällistä aloittaa jotain suurta prosessia puolen vuoden sijaisuuden aikana. Haluaisin myös vaikuttaa ja ottaa osaa kokonaisvaltaisemmin, en vain oman aineeni puitteissa. Työlläni on nyt jo tarkoitus, mutta keksin paljon merkityksellisempääkin tekemistä. Visioni vain vaatisivat joko lottovoiton tai rutkasti sitkeyttä ja kärsivällisyyttä erilaisten avustusten hakemisessa ja toiminnan käynnistämisessä. Mahdollisesti myös uuden koulutuksen. Nykyinenkin tosin hyödyttää paljon ja on ollut hyvä tuki keväällä tekemilläni sivupoluilla kääntäjänä. Vähän leveämmät polut ovat kuitenkin olleet viime viikkoina mielessä.

Vähän tällaista rimpuilua suuntaan jos toiseen, kieltäytymistä ja kiivasta haluamista milloin mistäkin ja välillä itkupotkuraivareitakin, kun tajuaa ettei oikeasti tiedä mitä haluaa. Ehkä jotain kevyttä uhmaa.

Yritän nyt kuitenkin tavoittaa sitä kepeyttä, joka oli näitä kuvia otettaessa. Kun vielä oli hölmö vastavalmistunut, tietämätön tulevaisuuden haasteista ja uskoi siihen hoentaan, että suuret ikäluokat eläkkeelle jäädessään vapauttaisivat meille rutkasti työpaikkoja.