No nyt se on täällä!

Kevät nimittäin. Ja se tuli rytinällä. Ja tuli myös aika kalliiksi.

Kun ensimmäiset yhteistyötossukat tulivat myyntiin muutama sesonki sitten, myöhästyin. Nyt ei kyllä lainkaan haittaa, ettei ole tullut ostettua yksiäkään aiemmista mallistoista, sillä nämä ovat ne oikeat.

Hanat auki

Pari kevättä sitten olin aivan varma, että olisin raskaana, kun sairaana sohvalla maaten vollotin vedet silmistä purskuten Suurin pudottaja -ohjelman satunnaista jaksoa. Jos en tietäisi olevani yksinkertaisesti vain niin valtavan herkkä, olisin voinut taas tänä aamuna luulla olevani raskaana.

Syömätuoli

Vuosi sitten Opettaja-lehden myyntipalstalta kohtuuhinnalla löytämäni Artekin syöttötuoli on päässyt käyttöön. Tekemäni pehmusteet eivät vielä riitä, joten lapsen takana ja sivuilla on lisäksi pyyhetukkoja. Mutta eiköhän niistäkin kesään mennessä päästä eroon.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Niinhän se on. Dagen efter parani mieli taivaallisilla Choco Chillin savutofuburgereilla (minulle ilman herkkusieniä, joita taas pian seitsenkuisemme mussutti tyytyväisenä) ja herkullisilla Patiserrie Teemu&Markuksen leivoksilla. Leivokset ja burgerisämpylät haettiin kotimatkalla Krunan Anton&Antonista. Eikö tänne meidänkin nurkille voisi saada oman, kun kerran Töölöllä, Krunalla ja Kuliksellakin on jo omansa. Eihän niihin mihinkään meiltä mahdottoman pitkä matka ole, mutta...



Bionaden puuttuessa entisen markettityöpaikkani valikoimista nappasin lähes alkoholittoman englantilaisen siiderin matkaani. Alkoholinkäyttöni on oikeastaan ollut vain ehtoollisviinin satunnaista litkimistä seitsenvuotiaasta lähtien ja ehkäpä siksi kaikki alkoholi maistuu mielestäni aina ehtoollisviiniltä. Niin tämäkin vähän. Ja alkoholin kyllä maistoi, vaikka sitä hyvin vähän olikin. Mutta oli maku silti paljon miellyttävämpi kuin esim. Kopparbergin alkoholittomissa limpparisiidereissä.

Lapsi muuten vetelee suurella innolla suuhunsa kaikkea mitä tarjotaan, koko ajan enenevissä määrin ihan samaa ruokaa kuin mitä muutenkin syömme, ei pelkästään samoja raaka-aineita. Eilen tofua, bataattilohkoja, punasipulia ja mitähän vielä, ja tänään prikulleen samaa ratatouilleta kuin mekin ja sai vain silmät suurina ihmetellä miten jätkän napaa vetää. Ruoka on perheessämme tärkeässä roolissa ja mieheni mitä mainioin kokki ja siksi onkin valtava ilo, kun lapsikin vaikuttaa nauttivan niin itse ruoasta kuin ruokailuhetkestäkin – ja laittaa ruokaa suuhunsa paljon äitiään ennakkoluulottomammin. En edes muista koska viimeksi olisimme rauhassa mieheni kanssa istuneet syömässä illallista samanaikaisesti, mutta nyt lapsen alettua syödä kiinteitä sormiruokaillen emme tinkisi yhteisestä ruokahetkestä sitten millään.

Luovuttaja

Nyt on todella vedätetty olo. Siitä petaamisesta kun oli viimeksi puhetta...

Kun oli lukuisia tunteja käyttänyt opetusnäytteeseen ja työhaastatteluun valmistautuen, pää hajoillut neljän seinän sisällä useamman päivän ajan ja h-hetken loppumetreillä lapsiparka alkanut huutaa pää punaisena hoitajansa seurassa, niin teki todella mieli heittää pyyhe kehään – tai tuohon tarjolla olleeseen naulakkoon, mikäli pyyhe olisi sattunut olemaan mukana.

Jäi unelmaduuni saamatta. Mutta kun pääsin lapseni luo, joka ahnaasti alkoi imeä rintaani, puristi sitä toisella kädellä, välillä keskeytti ja katsoi minua äiti ihanaa kun olet siinä, tarvitsen sinua -ilmeellä, ajattelin ettei parempaa työnantajaa voisi olla!

Kyllähän se vuoronvaihto miehen kanssa mukavaa olisi, mutta jos niin on tarkoitettu, pysyn enemmän kuin mielelläni tuon saman työnantajan palveluksessa vielä seuraavankin lukuvuoden.

Nyt on tämän turhanpäiväisen rutistuksen jäljiltä kyllä paukut erittäin vähissä. Jos vain saisi nukkua keskeytyksettä kellon ympäri...

Vailla vakinaista virkaa

Jotkut ovat minulle tässä viimeisen puolen vuoden aikana huokailleet, että eikös ole ihanaa kun saa vain olla kotona vauvan kanssa eikä tarvitse yhtään miettiä töitä.

Itse en ole tähän onnelliseen kastiin kuulunut. Tai onnelliseen ja onnelliseen, asialla on monta puolta. Syksyn tosin otin ihan lunkisti, mutta tammikuussa julistin vuoden 2012 virkahaun alkaneeksi. Toinen vuosi, kun voin pätevän papereilla virkoja hakea. Virkoja minulle mahdollisten kulkuyhteyksien päässä sijaitsevissa kouluissa on tullut auki ripotellen pitkin kevättä. Huomenna on näillä näkymin umpeutumassa viimeisin hakuaika. Viime vuonna minulle sopivia virkoja oli pääkaupunkiseudulla lähes kolmekymmentä, tänä vuonna hyvä jos kymmentäkään. Hakijoita on lisäkseni keskimäärin satakunta, ja yli puolet paikoista on jo pedattu jollekin, usein tehtävää aiemmin määräaikaisesti hoitaneelle. Kävipä yksi opiskelukaverinikin tammikuussa tuossa naapurikaupungissa työhaastattelussa ennen kuin koko hakuaika oli edes umpeutunut. Haastattelijat eivät olleet kuulemma lainkaan perehtyneet hänen papereihinsa ja näkyi läpi, kuinka kyseessä oli vain pakollinen paha, mikä piti hoitaa pois alta, jotta rekrytointi on sujunut pykälien mukaan. Kun ne virat näissäkin tapauksissa on pakko julkistaa avoimesti haettaviksi, voisiko olla edes jotain koodisanaa silloin, kun ei kannata nähdä vaivaa.

Minullakin voisi olla muutakin tekemistä. Kotona lapsen kanssa ei voi ottaa täysin rennosti, kun jatkuvasti täytyy pitää silmät auki ja raapustaa lukuisia hakemuksia. Ei kuitenkaan toisaalta tarvitse alkaa jo hyvissä ajoin suunnitella töihinpaluukuvioita ja vastaanottaa työnantajalta kuumotuspuheluita. Jos kotona vielä mielii olla, niin ainakin omalla kohdallani se on taloudellisesti merkittävästi kannattavampaa ansiosidonnaisella työttömyyspäivärahalla kuin pelkällä kotihoidontuella. Työttömänä ollessa on tosin velvollinen ottamaan tarjottaessa töitä vastaan, mutta ainakin opettajana korkeintaan kuukauden sijaisuudet, ja monesti pidemmätkin, harvoin päätyvät molliin asti vaan tarjotaan tiskin alta tai erikseen kerätyn sijaislistan henkilöille. Ja vaikka tulisivatkin auki, niin ottajia on lukuisia – kauhean paljon ei tarvitse nähdä vaivaa jäädäkseen rannalle ruikuttamaan. Eikä kukaan kai voisi velvoittaa työttömänä lapsen kanssa kotona olevaa joka aamu olemaan valmiudessa lähtemään töihin, jos rehtori puoli kahdeksalta soittaa, vai voiko?

Lukukauden tai -vuoden määräaikaisuuden ollessa kyseessä aion tarkkaan punnita, olisiko paikka sellainen, jossa oikeasti haluaisin käydä töissä. Virkojen suhteen ei voi olla ronkeli eikä näin alku-uralla tarvitse pelätäkään saavansa jotain ei niin kiinnostavaa paikkaa – kyllä niiden yli sadan hakijan joukossa aina on monta kokeneempaakin. Vaikka työkokemus juurikin tuosta syystä tässä vaiheessa olisi erittäin arvokasta, en kuitenkaan näe esimerkiksi puolitoistatuntisia työmatkoja suuntaansa sen arvoisena, että näkisin lastani vain pari tuntia päivässä. Täytyy siis toivoa, että usein vasta keväämmällä auki tulevissa määräaikaisuuksissa olisi oikeasti hyviä vaihtoehtoja.

Yksi asia on meille kuitenkin varma. Lapsi on ensi vuoden kotona. Tämä minun työtilanteeni sitten ratkaisee sen, että kumman kanssa. Mikäli saan töitä, menen töihin ja mieheni jää kotiin. Jos en saa töitä, jatkan kotona lapsen kanssa ja ihan vilpittömästi pidän sitäkin hyvänä ratkaisuna, vaikka työssäkäyntikin varmasti vähän piristäisi ja parantaisi myös tulevaisuuden työnsaantia. Yritän vain luottaa siihen, että palaset loksahtava paikoilleen juuri niin kuin on tarkoitettu.

Nyt kuitenkin yritän vielä pari päivää jaksaa ennen kuin eräs työnhaullinen rutistus on ohi. Olen yrittänyt koota ajatuksiani muun muassa tämän hyvän haastattelukysymyslistan avulla. Jos muilla opettajilla on lisätä hyviä vinkkejä niin antaa palaa vain, kommenttiloota on auki!

Odotan tuon rutistuksen jälkeistä aikaa kuin lomaa. Vasta sitten alkaa minun kevääni, sitten voin taas hengähtää.

Kevytkenkäisempi

Mainiota siirtyä astetta kevyempiin kenkiin. Tämänpäiväiset kengät ovat sitä paitsi mainio virike pienelle tutkimusmatkailijalle.

Paistattelua

Jokunen päivä sitten törmäsimme Töölönlahdella mummoon, joka nojaili Oopperan seinään ja nautti auringosta. Tänään taas paistaa tuo suuri pyöreä keltainen, mutta minä en siitä ole päässyt nauttimaan ulkona. Onneksi tuli perjantaina siivottua koti, jota nyt on täydessä valaistuksessa kiva katsella. Iloa siis sisälläkin. Odotan kuitenkin sitä, että kaikki kevään työhakemukset on kirjoitettu ja muut tylsemmät velvollisuudet (kuten valmistumisvuoden tulojen selvittäminen Kelaan yms.) hoidettu, niin pääsee nauttimaan keväästä kympillä.

Peruuttamatonta

EMMAn liukkaalla kivilattialla oli hyvä pakittaa. Kotonakaan ei pysäyttänyt enää mikään – paitsi tuolinjalat, seinä ja muut ikävät reitille asetetut esteet. Mutta onneksi voi aina viisarinomaisesti kääntyä ympäri ja lähteä pakittamaan toiseen suuntaan. Mikään ei lattialla enää ole turvassa. Näinkö nopeasti tämäkin hetki sitten saapui?

Hymyhelistin ja ihanan pullerot nakkisormet äidiltä perityt.

Leivoksen arvoinen

Ja jos rehellisiä ollaan, niin oikeastaan kahden, tai tarkemmin ottaen kolmen erilaisen.

Patisserie Teemu&Markuksen naistenpäiväleivokset kun olivat päässeet loppumaan juuri kun iltapäivällä saavuimme ystäväni kanssa leivoskahveille. Puolitimme sitten kaksi muuta taivaallista leivosta. Päivän nimikkoleivoksia kuulemma saattaisi vielä olla Kruununhaan Anton&Antonissa.

Ja kaikesta vannomisestani huolimatta löysin itseni vielä myöhemmin sieltä tiskiltä koettamasta onneani. Ja kävi hyvä munkki! Tai siis leivos. Toinen odottaa huomista naisvierasta, naista jota ilman minua ei olisi. Toisen olen todellakin ansainnut juuri nyt.

Jokainen nainen olkoon arvoltaan haluamansa määrä leivoksia.

Taide kuuluu kaikille

Perjantaina ilakoimme Kiasman värileikissä. Kymmenpäinen vauvalauma tutkiskeli mustavalkoisia esineitä minkä ehti ja välillä maisteltiin ja testailtiin myös kavereita. Lopuksi maalattiin omalle alustalle vaippasillaan. Oma jälkeläiseni taiteili mustalla lääkehiilellä itselleen myös viikset, parran ja rintakarvat. Siinä vaiheessa iski itselle kylmänhiki – olisiko sittenkin kannattanut imettää lapsi hetkeä aiemmin. Mutta ilmeisesti nälkä ja väsymys olivat aivan yliarvostettuja tiloja, kun oli niin paljon uutta ja kiinnostavaa tutkittavana. Eivät suotta kutsu puolivuotiaasta eteenpäin tutkimusmatkailijoiksi.

 

Iltapäivällä suuntasimme vielä Tennispalatsin taidemuseoon, johon oli ilmainen sisäänpääsy. Leikkikalunäyttely on pystyssä enää pari viikkoa ja itse tietenkin hakeudun kaikkiin paikkoihin, joissa voi ihailla barbeja. Ja ilmaiset sisäänpääsyt on aina hyödynnettävä, kun Kelan tuilla eletään. Opettajuus on muuten mukavaa vanhempainvapaalla ja työttömänäkin. Jäsenkortilla saa useisiin museoihin ja näyttelyihin alennuksen. Alennuksesta harvoin ilmoitetaan missään, mutta kysyvä ei tieltä eksy ja niinpä en ole jättänyt yhdessäkään museossa ym. jättänyt ammattiani lipunmyyjän arvailujen varaan. Joskus onnaa joskus ei.

Projektina on nyt bongailla noita ilmaispäiviä enemmänkin, lapsi kun viihtyy hyvin selässä katselemassa ympärilleen. Kevääseen kuuluu myös paljon vauvateatteria ja sirkusta, lapsihan pian hukkuu kulttuuriin!

Kevätpistos

Eilen tuntui tämän vuoden puolella ensi kerran keväältä, kun astelimme aamuyhdeksän jälkeen ulos ja kohti ratikkapysäkkiä. Kaikkien kolmen aurinkolasit napattu mukaan.

Tapiolassa meitä odotti Weegee-talo – metsänsiimeksessä ja silti hyvien kulkuyhteyksien päässä. Lähellä lapsuudenmaisemia.

Olimme heti kymmenen jälkeen kärkkymässä SIS.delin luomubrunssia. Paikalla oli paljon muitakin lapsiperheitä. Brunssi oli yksi parhaita, mitä olen nauttinut. Aika vähän eri sortteja, mutta kaikki todella laadukasta, suurin osa luomua. Marjasmoothie-laseja tyhjensin ainakin neljä, kookosbanaanipuuro ei ollut niin ällöä kuin miltä kuulosti ja herkullisten suolaisten jälkeen maistui vielä suklaabrowniet ja spelttipannukakut. Lapsi tutkiskeli kananmunaa ja kurkkua.

Vauvateatteriesityksen loppupuolella uni voitti ja ehdimme kiertää valtaosan näyttelyistä, lapsosen herättyä kävimme vielä näyttämässä hänelle joitain teoksia ja kuokimme vielä sattumalta paikalle osuneiden sukulaisten synttärijuhlissa. Muutenkin kaikki tuntuivat ajautuneen Emmaan tuona kauniina kevätpäivinä, tuttuja sai olla moikkailemassa koko ajan.

Kielitieteilijälle Sophie Callen näyttelyssä oli erittäin kiinnostavia yksityiskohtia ja ihan harmitti, ettei näyttelyssä saanut kuvata. Lelumuseossa taas piti päästä kokeilemaan miltä se herne patjojen alla tuntui, ilmeestä päätellen hervottomalta.

Tapiola on rapistunut vuosien varrella. Taustalla törröttää yksi lapsuuteni merkittävistä maamerkeistä. Oikeanpuoleisessa rakennuksessa sijaitsi kymmenen vuotta sitten kahvila, jossa eivät tarjonneet minulle, 18-vuotiaalle, limsaa ilman papereita. Jouduimme koko seurue, minä ja silloinen tuore poikaystäväni, poistumaan. Ellen olisi ollut korviani myöten rakastunut tuohon poikaan, nykyiseen aviomieheeni, olisi varmasti keljuttanut.

Sään salliessa ja seutulipun maksaessa maltaita tulimme kävelleeksi Lauttasaareen.

Kotiinkin ehdimme valoisan aikaan, vaikka retkeemme kului useita tunteja. Ilman aurinkoa olisimme varmasti olleet rättipoikkiväsyneitä.

Julistan tämän kevään alkaneeksi ja siihen kuulukoot museot ja taidenäyttelyt, brunssit sekä ulkoilu.

Sunnuntailöhö

 

Kun ei tarvitse ennen liikkeellelähtöä syödä aamiaista, on aikaa köllötellä ja höpsötellä sängyssä pitkän kaavan mukaan. Pian nokka kohti Tapiolan WeeGee-taloa, siellä brunssia ja vauvateatteria.