Vailla vakinaista virkaa

Jotkut ovat minulle tässä viimeisen puolen vuoden aikana huokailleet, että eikös ole ihanaa kun saa vain olla kotona vauvan kanssa eikä tarvitse yhtään miettiä töitä.

Itse en ole tähän onnelliseen kastiin kuulunut. Tai onnelliseen ja onnelliseen, asialla on monta puolta. Syksyn tosin otin ihan lunkisti, mutta tammikuussa julistin vuoden 2012 virkahaun alkaneeksi. Toinen vuosi, kun voin pätevän papereilla virkoja hakea. Virkoja minulle mahdollisten kulkuyhteyksien päässä sijaitsevissa kouluissa on tullut auki ripotellen pitkin kevättä. Huomenna on näillä näkymin umpeutumassa viimeisin hakuaika. Viime vuonna minulle sopivia virkoja oli pääkaupunkiseudulla lähes kolmekymmentä, tänä vuonna hyvä jos kymmentäkään. Hakijoita on lisäkseni keskimäärin satakunta, ja yli puolet paikoista on jo pedattu jollekin, usein tehtävää aiemmin määräaikaisesti hoitaneelle. Kävipä yksi opiskelukaverinikin tammikuussa tuossa naapurikaupungissa työhaastattelussa ennen kuin koko hakuaika oli edes umpeutunut. Haastattelijat eivät olleet kuulemma lainkaan perehtyneet hänen papereihinsa ja näkyi läpi, kuinka kyseessä oli vain pakollinen paha, mikä piti hoitaa pois alta, jotta rekrytointi on sujunut pykälien mukaan. Kun ne virat näissäkin tapauksissa on pakko julkistaa avoimesti haettaviksi, voisiko olla edes jotain koodisanaa silloin, kun ei kannata nähdä vaivaa.

Minullakin voisi olla muutakin tekemistä. Kotona lapsen kanssa ei voi ottaa täysin rennosti, kun jatkuvasti täytyy pitää silmät auki ja raapustaa lukuisia hakemuksia. Ei kuitenkaan toisaalta tarvitse alkaa jo hyvissä ajoin suunnitella töihinpaluukuvioita ja vastaanottaa työnantajalta kuumotuspuheluita. Jos kotona vielä mielii olla, niin ainakin omalla kohdallani se on taloudellisesti merkittävästi kannattavampaa ansiosidonnaisella työttömyyspäivärahalla kuin pelkällä kotihoidontuella. Työttömänä ollessa on tosin velvollinen ottamaan tarjottaessa töitä vastaan, mutta ainakin opettajana korkeintaan kuukauden sijaisuudet, ja monesti pidemmätkin, harvoin päätyvät molliin asti vaan tarjotaan tiskin alta tai erikseen kerätyn sijaislistan henkilöille. Ja vaikka tulisivatkin auki, niin ottajia on lukuisia – kauhean paljon ei tarvitse nähdä vaivaa jäädäkseen rannalle ruikuttamaan. Eikä kukaan kai voisi velvoittaa työttömänä lapsen kanssa kotona olevaa joka aamu olemaan valmiudessa lähtemään töihin, jos rehtori puoli kahdeksalta soittaa, vai voiko?

Lukukauden tai -vuoden määräaikaisuuden ollessa kyseessä aion tarkkaan punnita, olisiko paikka sellainen, jossa oikeasti haluaisin käydä töissä. Virkojen suhteen ei voi olla ronkeli eikä näin alku-uralla tarvitse pelätäkään saavansa jotain ei niin kiinnostavaa paikkaa – kyllä niiden yli sadan hakijan joukossa aina on monta kokeneempaakin. Vaikka työkokemus juurikin tuosta syystä tässä vaiheessa olisi erittäin arvokasta, en kuitenkaan näe esimerkiksi puolitoistatuntisia työmatkoja suuntaansa sen arvoisena, että näkisin lastani vain pari tuntia päivässä. Täytyy siis toivoa, että usein vasta keväämmällä auki tulevissa määräaikaisuuksissa olisi oikeasti hyviä vaihtoehtoja.

Yksi asia on meille kuitenkin varma. Lapsi on ensi vuoden kotona. Tämä minun työtilanteeni sitten ratkaisee sen, että kumman kanssa. Mikäli saan töitä, menen töihin ja mieheni jää kotiin. Jos en saa töitä, jatkan kotona lapsen kanssa ja ihan vilpittömästi pidän sitäkin hyvänä ratkaisuna, vaikka työssäkäyntikin varmasti vähän piristäisi ja parantaisi myös tulevaisuuden työnsaantia. Yritän vain luottaa siihen, että palaset loksahtava paikoilleen juuri niin kuin on tarkoitettu.

Nyt kuitenkin yritän vielä pari päivää jaksaa ennen kuin eräs työnhaullinen rutistus on ohi. Olen yrittänyt koota ajatuksiani muun muassa tämän hyvän haastattelukysymyslistan avulla. Jos muilla opettajilla on lisätä hyviä vinkkejä niin antaa palaa vain, kommenttiloota on auki!

Odotan tuon rutistuksen jälkeistä aikaa kuin lomaa. Vasta sitten alkaa minun kevääni, sitten voin taas hengähtää.