Siitä tuntuu olevan valovuosia, kun katse kohdistui vain näihin selkeisiin katselukortteihin, joita meillä on vino pino. Nyt seurailemme päivittäin kolmen vauvan kannalta kovin hailakan värisen gerbiilin toimia eikä lapselle tunnu olevan mikään ongelma siirtää katsettaan eläinten liikkeiden mukaan – on vain vaikea valita mitä hiirulaista seurata milloinkin.
Näppärä pieneen tilaan menevä katselukortti ei kelpaa enää viihdykehätävaraksi, vaan mukana on oltava joku kapistus, jota voi hypistellä kädessä ja tunkea suuhun kaksin käsin. Niinpä perjantainakin entisen työpaikkani vanhojen tansseissa säesti orkesteria myös eräs pieni poika hymyhelistimellään.
Parasta viihdettä silti ovat elävät ihmiset – orastavasta vierastamisestakin huolimatta. Ei ole vielä tämän miehenalun kohdannutta, joka ei olisi saanut hurmaavaa hymyä osakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti