Ketjureaktio

Joskus pitää sattua vähän kenkkuja asioita, jotta silmät aukeaisivat jollekin uudelle. Poljin Hietsun kirpparikierroksen ja teatteripilettien noudon jälkeen ratikan vierellä pitkin Fredaa, ja kun olin kääntymässä autotieltä Bulevardille pyörätielle, alkoi poljenta tuntua löysältä ja jarruttaminen ei onnistunut (paitsi viimein liian usein laiminlyömälläni käsijarrulla). No, ketjuthan ne oli irti eikä vain irti vaan poikki. Snif ja nyyh, kotiin matkaa vielä nelisen kilometriä. Ei auttanut kuin ottaa luuri kouraan ja soittaa kotiin henkilökohtaiselle pyöräasiantuntijalleni, joka sitten ystävällisesti soitteli lähialueen pyörämestoihin. Lähdin sitten taluttamaan pyörää kohti tuntematonta. Lönnrotinpuistikko jää alueen tutumman viheralueen, Ruttopuiston, ja vanhan kirkon taakse. Pieni rauhallinen puistikko, jonka varjoisalle penkille pyöräkorjaaja ohjasi minut odottamaan. Siinä ei sitten auttanut muu kuin Eliaksen kanssa istua ja ajatella ja miettiä mitä kaikkea muuta kotikaupunkini kätkee piiloihinsa.

Näitä rättejä on jo nähty. Rippimekkoni on kuulunut gaarderoobiini jo 12 vuotta ja aina sen päälle kiskaistessani myhäilen tyytyväisenä, että olen niin huono pistämään vaatteita kiertoon. Kadun yllä roikkuvat kauluspaidat ovat varmaan jo vähintään yhtä kulahtanut juttu kuin rippimekkoni, mutta pakko oli kantaa korteni kekoon.