Aika

Kuinkakohan monena vuotena olen omistanut hienon seinäkalenterin, joka ei koskaan ole päässyt seinälle asti. Taskukalenterin omistajana ei koskaan ollut mitään tarvetta merkitä seinäkalenteriin mitään, seinälle ripustettava versio on aina tullut hankittua vain upeiden kuviensa vuoksi.

Täksi vuodeksi ensimmäinen kalenteri tuli hankittua reilu vuosi sitten Englannista, kun olin opettajana kielikurssilla. Toinen jossain vaiheessa loppusyksyä, ihana Rudolf Koivun kalenteri. Kolmannen sain joululahjaksi mieheltäni. Se olikin ensimmäinen seinäversio, aiempina vuosina olen saanut pöydälle asetettavan version, jollainen meillä vastaisuudessakin tultaneen näkemään. Söpöissä eläimissä ei ole mitään itua, jos niitä läväytetään verkkokalvoille  useampi kerralla. Hauskempaa on aina jännittää mikä karvaturri seuraavalle päivälle tulee.

Vuosikaudet olen elänyt lukuvuosikalentereiden armoilla – ensin koululaisena, sitten opiskelijana ja lopuksi opettajana. Opettajan päiväkirjakalenterin, johon päädyin lopulta merkitsemään henkilökohtaisiakin menoja, sivut loppuivat siihen mihin työnikin. Kesän elin ilman kalenteria. Sillä seurauksella, että olin jatkuvasti pihalla menoistani, sovin päällekkäisiä tapaamisia ja kärsin pahista muistikatkoksista.

Oli pakko saada edes ne seinäkalenterit esille. Joten viimein tuumasta toimeen. Viritettiin seinälle naru, johon puisilla pyykkipojilla kiinnitimme kaikki kolme tälle vuodelle hankittua kalenteria. Yhdestä olen sitten yrittänyt luntata lyijykynällä merkittyjä menoja.

Tänään oli aika kääntää esiin syyskuu. Ei mikä tahansa syyskuu.

Ps. Huutakaa pois.