Kyllä maalla on niin mukavaa

... hokee pappani aina. Ja onhan siellä. Vaan lyhyetkin visiitit riittävät, kerrostaloasuminen kaupungissa käy minulle paremmin kuin hyvin, joskin mikäli vanhassa asemarakennuksessa tai kansakoulussa asuminen viiden kilometrin säteellä Helsingin keskustasta olisi mahdollista, olisi se parempi vaihtoehto.

En ole koskaan ollut mikään heppatyttö. Olin niin tottunut niihin pienestä pitäen, etteivät ne aiheuttaneet mitään ihmeellistä buumia ala-asteella. Kävin kyllä hevoskerhossa, harvoja harrastusmahdollisuuksia pienessä kylässä, ja yhden luokkakaverin kanssa hoitamassa kylällä yhtä ponia ja hevosta, mutta olin vain "sijainen", sillä hänen paras ystävänsä asui silloin ulkomailla.

On nuo papan hevoset kyllä komeita, varsinkin noin valkoisessa peitteessään ja talvella pörrööntyneessä karvassaan. Ja mikä ihana huoleton takkulook tuolla alimmaisen kuvan veijarilla.

 

Koirista olen pitänyt aina, kävin kylän koirakerhossakin vaikkei omaa koiraa ollut, sain lainata aina mukavan naisen toista cavalieria. Sydämeni oli murtua, kun en saanut yllä olevaa karvakuonoa ottaa mukaani. Tiedän itsekin, ettei elämäntilanteemme ole pikkuiselle koirulille otollinen, mutta kyllä tuollaisen pentukatseen jälkeen sydäntä viiltää poistua paikalta ja jättää toinen vielä odottamaan, josko koti löytyisi...

Sniiiiif! Sainhan mä mun tinassakin koiran, niin miksen tuota palleroa...