Vähemmän on enemmän

Ei tunnu lainkaan siltä, että vuorokaudesta olisi viime yön myötä kadonnut yksi tunti. Tai ainakaan, että olisi menettänyt sen yöunissa. En muista koska olisin viimeksi nukkunut 8,5 tuntia lapsen läsnäollessa. Vuorokauden mittainen nettipaussi kevään herättämässä Fiskarsissa toi mukanaan runsaasti ulkoilua, päivän lehden perinpohjaisen lukemisen – ja ehdinpä avata ihan kirjankin, hyvää ruokaa ja taivaallisen paljon unta. Torstaiaamusta lähtien laskettelureissussa ollut mieskin palaa jo huomenna kotiin. Tämä viikonloppu olisi voinut kulua myös kotona lyöden päätä seinään.

Kilometrin matka kylille meni leppoisasti polkien ja sorsien äärelle välillä pysähtyen. Paluumatkan hyytymisiä varten oli lokakuussa murtunut olkapääni onneksi jo siinä kunnossa, että sain nakattua lapsen selkääni, mikä ilahdutti meitä molempia eikä pelkästään matkan sujuvuuden vuoksi. Lapsi oli kyytiä ehdotettuani aivan innoissaan ja selkään päästyään vain hihkui onnellisena. Ja olihan se ihana saada kuljettaa mokomaa niin lähellä kuunnellen samalla kommentointia ympäröivästä luonnosta aivan korvan juurella ja saaden helliä taputuksia päähän. Kaikki 2,5-vuotiaan kapinatkin jaksaa paremmin, kun on näitäkin hetkiä.

Nyt kun katson kelloa, ei taida huomenna olla odotettavissa ihan yhtä levännyt olo kuin tänään, mutta josko sitä kuitenkin käpertyisi kirjan kanssa sänkyyn. Tuleeko uni yhden, kahden vai kolmen lauseen jälkeen?

Se on vain järjestelykysymys

Mies männäviikolla pyysi, jos voitaisiin lapsen kanssa vähän järjestellä kotona. Hän olisi varmaan halunnut tyhjäksi kaikki roinalla valloittamani tasot ja väliköt ja lattian rojuista. Mutta me vaihdettiinkin makuuhuoneen järjestystä, vaikka olin ajatellut, ettei niin raskaita rakenteita viitsi siirrellä alle vuosi ennen muuttoa.

Lapsi on kuitenkin hoitoringin meillä ollessa nukkunut päiväuniaan sängynaluslaatikossa ja haluaa nykyään nukkua siellä yönsäkin. Auki vedettynä laatikko oli vaatekaappini edessä ja kyllästyin pukeutumaan päivästä toiseen samoihin vaatteisiin, jos en ollut riittävän ajoissa edellispäivänä muistanut penkoa kaapista päällepantavaa.

 

Syksyllä murtunut olkapää on jo aika toimintakykyinen, mutta kieltämättä ruhtinaallisesti painavan sängyn siirtely 2,5-vuotiaan avustuksella oli ehkä olkapääparalle liikaa. Selvittiin hommasta kuitenkin, kesken ei voinut leikkiä jättää.

Lapsen sänky siirrettiin pikkusohvaksi olohuoneeseen ja nähtäväksi jää, miten se hoitoviikkoina saadaan sommitelluksi makuuhuoneeseemme toista päiväunia nukkuvaa lasta varten. Hoitoviikkoja ei kuitenkaan taida enää olla kuin kolme jäljellä koko keväänä, joten emmeköhän me selviä.

 

Tuonne laatikkoon se sitten iltaisin käpertyy noin kuuden kirjan ja kahdenkymmenen pehmolelun kanssa. Nyt vain odotellaan, että hoitoviikot ovat ohi ja pinnasänky pääsee ehkä jonnekin lainaan viemästä meiltä tilaa.

Kevään eka

Pyörällä on jo potkuteltu useampana päivänä, mutta kevään ekat jätskit syötiin tänään ulkona. Lupailivat takatalvea, joten piti tarttua hetkeen. Aurinkolasitkin pitäisi kaivaa kaapista, että näkisi eteensä töistä kotiin polkiessa. Valo virvoittaa ihanasti ja ulkoilu uuvuttaa sopivasti. Mutta varmaan kuitenkin ihan syystä tänään kolmasluokkalainen kysyi olenko väsynyt kun silmäni näyttävät "tolta". :D

Pikaloma

Naistenpäivän aamuseitsemän junaan ei ollut ongelmia nousta. Siitä piti huolen lapsi, joka herää arkena ja viikonloppuisin aina ennen herätyskelloa. Onneksi unia saattoi jatkaa matkalla Turkuun. Kävelymatka asemalle sujui räntäsateessa. Kun havahduin kuorsaukseeni kesken matkan, paistoi ulkona aurinko ja pellot vilisivät silmissä. Olo oli kuin ulkomailla. Kummasti pieni päiväreissu kotimaassa voi virkistää mieltä ja antaa totaalisen irtioton arjesta – vaikka reissusta palaisikin vähintään yhtä väsyneenä kuin sinne on lähtenytkin.

Räntämeno jatkui vielä, kun nousin Turussa junasta ja sitä kesti koko aamupäivän. Mutta sinnikkäästi oppaani Turun Tildan kanssa kiertelimme kaupungilla päätyen lopulta Aulan erinomaiselle jazzbrunssille. Tällainen tapaaminen sai taas laskeskelemaan blogivuosia... Noin kuukausi sitten tuli kuusi vuotta kuluneeksi ensimmäisestä kenelle tahansa tarkoitetusta blogista. Sitä ennen reilu vuosi oli kulunut ulkomaan elosta lähinnä perheelle ja kavereille kuulumisia kirjoitellen. Vuodet vierivät. Siitä, kun olin Tildalle Helsingin oppaana tulee kesällä kuluneeksi jo viisi vuotta. Ehkä siitä syystä aika ei lauantainakaan meinannut riittää, vaan juttu jatkukoon seuraavalla kerralla, joka ei toivon mukaan ole viiden vuoden kuluttua ;)

Iltapäivä kului synnytystarinoiden parissa. Tarinateatteri on terminä ollut hyvinkin tuttu, mutta vasta nyt ensi kertaa pääsin kokemaan, millaisia tarinateatterin keinot ovat – ja miten mainiosti ne sopivat synnytysten jakamiseen tuoden aivan uudenlaisia tulkintoja ja näkökulmia itse kullekin. Ennen iltakahdeksan junaa ehdin vielä vierailla kahden tutun luona. Kupittaan hiljaiselta asemalaiturilta sai nousta hilpeään seuraan, joka olisi saattanut ärsyttääkin, ellei olisi ollut niin väsynyt että vähät välitti ympärillä tapahtuvista asioista.

Viimeistään lauantaina Turussa tuntui, että kevät todella on aivan käsin kosketeltavissa. Työmatkojen pyöräilyasustusta saanee jo hieman keventää ja vappumunkeistakin voinee jo alkaa haaveilla?

Aurinkoa itse kunkin viikkoon!

Valoa ennen valkoista

Lux Helsinki toi meille kuun alussa valoa, kun lumi vielä viipyi matkallaan. Pyöräilykiellostani johtuen istuin lapsen kanssa laatikkoon ja mies tarjosi meille kyydin Töölönlahden rantaa keskustaan ja Pohjoisrantaa kotiinpäin, siinä välissä muutamia valoinstallaatioita. Iltainen kaupunki lootasta oli mainio kokemus. Omassa kotikaupungissaankin voi saada uusia kuvakulmia tuttuihin paikkoihin. Pohjoisranta taisi olla huumaava kokemus myös laivoja bonganneelle kaksivuotiaalle. Pepun alla lämmitti onnellisen uuraislaislampaan talja.