Makea lahja

Sain hieman myöhäisen ystävänpäivälahjan viime viikolla. Suklaapikkuleipien teko oli tehty vähän liiankin helpoksi. Omasta takaa tarvitsin vain voin ja kananmunan, kaikki muu oli valmiina purnukoissa ja reseptikin kylkiäisenä. Osa kekseistä piiloutui jäähdyttyään viemisiksi vauvakylään, ja loppu todistusaineisto hävisi ennen kuin paparazzi ehti paikalle.

Kumiasiat kuntoon

Odottelen jantuksissa Hesarin välissä tulevaa Tiimarin syyskuvastoa. Odotellessa ei auta muuta kuin tuijotella inspiraatiokuvia viime syksyltä.

Aloitettuani ekaluokan on ollut vain kaksi syksyä, joina en ole aloittanut mitään koulua missään roolissa. Koululaisena, opiskelijana ja opettajana varustelu ei juurikaan eroa, ja kuolaan joka syksy hienojen muoto- ja hajukumien perään. Äitini japanilainen kirjeenvaihtoystävä lähetti meille lapsuudessani upeita kumeja, jotka edelleenkin lojuvat jemmassani keräilykappaleina. Siksi en oikeasti ole raaskinut näitä kaikkia herkullisia kumeja ostaa, kun tiedän, etten niitä raaskisi käyttääkään. Kiva niitä on silti hypistellä ja katsella, joitain myös haistella. Ja myönnettäköön, että yhden sushisetin ja eläinaiheisen pakkauksen ostin kyllä Japanista tuliaisiksi...

Jotain uutta pian alkavaan kouluvuoteen olen kyllä hankkinut. Poikki menneen viivottimen tilalle uuden murkkuviivaimen Paapiilta. Tuoksu on huumaava. Viivotin vaan olikin pari senttiä liian pitkä, joten penaaliin se ei ihan kunnolla mahdu, mutta ehken sitä siellä malttaisi pitääkään, kun tekisi kuitenkin mieli nuuhkia koko ajan.

Oppilaille minulla on ihan erityinen pyyhekumi. Mielestäni mokailu ja virheet ovat hyvästä, sillä niistä usein oppii koko ryhmä. Jos oppilas kokee tehneensä oikein emämunauksen, virheen, joka aiheuttaa vaikkapa täydellisen kommunikaatiokatkoksen, niin ei muuta kuin ylpeänä hakemaan jättikumia opettajanpöydältä. Aivan varmasti tämän rituaalin myötä asia jää mieleen oikein eikä koskaan unohdu. Kuten näkyy, on kumi vielä korkkaamaton. Se kertonee siitä, etten ole ehtinyt olla töissä kovin pitkään hankittuani kumin sekä ehkä siitä, etteivät oppilaat ole soimanneet itseään niin, että ihan tätä emämunauskumia olisi tarvittu. Samapa tuo tuleekö käyttöä vai ei, pääasia että viesti menee perille ja virheille ja epävarmuudellekin on tilaa.

Joko kollegoilla on penaalit pakattuna?

Kaunis kroppa?

Entinen naapurimme Minttu heitti arvokkaan haasteen.

En muista koskaan olleeni kehooni niin tyytyväinen kuin raskausaikana olin. Se sai minut, painoindeksin mukaan lievästi ylipainoisen, tuntemaan itseni siroksi ja sopusuhtaiseksi – ehkä monille vieras määritelmä kehostaan raskausaikana. Yhtäkään raskausarpea ei raskaus minuun jättänyt, niitä on kyllä muun muassa reisissä ja takamuksessa ollut jo ennestään reilusti yli kymmenen vuoden ajan. Päärynänä olenkin aina ollut tyytyväinen juuri vatsanseutuuni, kun taas reidet ja takapuoli ovat olleet parhaimmillaan leveiden helmojen alle peitettyinä.

Näitä kuvia ei otettu päivääkään liian myöhään. Seuraavanan yönä nukkumaan mennessäni kuului nimittäin vatsasta naps ja lapsivedet lorahtivat sänkyyn. Näitä mustavalkokuvia viikolta 39+3 on teetettynä paperillekin sarja. Ne etsivät vielä sopivaa paikkaa kodissamme. Visuaalisen ilmeen vuoksi muokkasin tämänpäiväisenkin otoksen mustavalkoiseksi, ei siksi että häpeäisin vaaleaa punakkaa hipiääni.

Lähes kaksi vuotta myöhemmin olen turpeammassa kunnossa kuin pari viikkoa synnytyksen jälkeen. Muutama viikko synnytyksestä olo oli laihempi kuin koskaan. Osittain varmasti yhdeksän raskauskilon yhtäkkisen kaikkoamisen myötä, mutta muutenkin. Imetys tuossa vaiheessa tuskin vielä oli kovin tehokkaasti litistänyt vatsaa. Eikä itse asiassa koskaan niin tehnytkään. Ehkä rintojen jättisuuri koko sai vatsan tuntumaan suhteessa olemattomalta. Olisin varmasti pystynyt saavuttamaan normaalipainon, jos sairaalaan tuliaisiksi tuotujen suklaiden ja lakritsien myötä alkanut herkuttelu olisi ollut kohtuullisempaa. Painoni on pysynyt 70 kilossa lähes koko ajan, pienet heittelyt ovat suuntautuneet vain ylöspäin. Herkuttelusta on ollut vaikea luopua, eikä sitä oikein enää yhä jatkuvan imetystaipaleenkaan verukkeella voi sallia. Kauppareissujen herkkuostokset ovat paheeni, ja niihinhän oli lapsen kanssa kotona ollessa aikaa. Kevään työpätkällä meno oli huomattavasti maltillisempaa, ja toivonkin syksyn tuovan mukanaan sopivaa hektisyyttä, jolloin siellä kaupassa ei ehdi ravata kuin parilla pakollisella ruokaostoskäynnillä. Kroppani halajaa myös kunnon rääkkiä, ja olenkin ajatellut yrittää löytää löysää lenkkiseuraa itselleni. Juoksuvihaajankin on pakko myöntää, että siinäpä laji, jota voi harrastaa aina, kun lapsiperheen arki antaa myöten.

Sitä ihmettelee, mitä yläasteella itseään lihavana pitänyt n. 160 cm pitkä ja 55 kiloa painanut Onneli on mahtanut ajatella. Nyt pari senttiä pidempänä ja 15 kiloa rehevämpänä en kuitenkaan pidä itseäni lihavana, vaikken toki myöskään täysin hyvinvoivana. Miten outo kuva sitä on ollut itsestään nuorempana. Kyllä ne hyllyvät reidet, tiukoissa vaatteissa epämiellyttävästi pömpöttävä ja turhia raskausepäilyjä aiheuttava vatsa ja kaksi kertaa todellista paksummilta näyttävät allit välillä risovat, mutta suurin ärsytyksen aihe tällä hetkellä on leuasta pistävä piikkisuora partakarva (jonka nokkelimmatpokkelimmat varmasti pystyvät alemmasta kuvasta tähyämään). Suurempiakin murheita voisi ihmisellä olla.

Arpia on luomienpoistosta, tapaturmista sekä kohdunulkoisen raskauden tähystysleikkauksesta. Niitä ilman en osaisi edes olla ja ne muistuttavat samalla elämän raadollisuudesta ja armollisuudesta. Rinnoistakin näitä arpia löytyy, joten en ole edes jaksanut murehtia minkälaisiksi ne muovautuvat, kun lapsi joskus malttaa luovuttaa kroppani takaisin itselleni. Eiköhän toivottavasti joskus koittava toinen raskaus ja imetyksen alkutaival ne vielä hetkeksi ryhdistä ja sen jälkeen mennään niillä mitä on. Päivääkään en antaisi pois siitä ajasta, kun saan ne lapseni kanssa jakaa.

Nyt sitten vain toivotaan, ettei työsopimus jää allekirjoittamatta "nakukuvien" vuoksi. Pyydänkin mitä kiltimmin, ettei tätä haastetta jaeta tämän tontin kautta, vaan mieluummin alkuperäisen haastajan Mintun kautta, ihan vain minimoidakseni oppilaideni, heidän vanhempiensa ja kollegoideni mahdollisuudet bongata minut alusvaatteisillaan. Mikäli siis joku haluaa haasteen ottaa vastaan. Oli jo ihan riittävästi, että aikanaan opetusharjoittelussa yksi lukiolainen oli jotenkin ihmeellisesti satunnaislyönnillä ostunut irc-galleriassa kuvaan, jossa istun Amsterdamin seksimuseossa jättimäisen peniksen (tai siis tarkemmin ottaen kivesten) päällä.

Saimaan saaressa

Niin loppui se soma yhteinen loma. Saimaan saaressa. Ihan uudenlainen arki hiipii hissuksiin keskuuteemme. Loman viimeisen viikonlopun ollamöllöttelystä riittänee energiaa hyvin syksyisiin viikkoihin.

Riippukeinusta oli turvallista katsella tettä,  johon isi ja äiti eivät olisi saaneet mennä uimaan. Muiden pulahduksia seurattiin tyynenä, mutta kun minä tai mieheni astuttiin rantaveteen ja siitä edemmäs, oli lapsen reaktio kuin tavan ihmisellä silloin, kun suuri pelottava hai teurastaisi sitä veteen mennyttä uimaria. Sauna lämmitettiin suosiolla vastan lapsen nukkumaanmenon jälkeen.

Riippukeinussa viihdyttiin muutenkin. Miten lokoisaa vain katsella taivasta puiden välistä.

Mustikoita oli tarjolla käden ulottuvilla 24/7.

Jälkiruoka mätsäsi pöytäliinaan.

Isot tytöt leikkivät festareita barbeilla.

... kunnes jättiläisvauva tuli häiritsemään leikkiä ja terrorisoimaan festareita.

Sää oli mitä parhain, mutta sateellakin luontoa olisi voinut ihailla kauniilta verannalta, jonka ikkunalasit ovat vanhoja linja-auton ikkunoita.

Auringonpalvojia on moneen junaan. Kun on laiska eikä rasvaa, voi piilottaa vähäisenkin paljaan ihon keväästä lähtien himottaneen teltan alle.

Hienohelmamme sai välillä kohtauksia jalkapohjiin takertuvista havunneulasista ja märästä ruohosta ja maisemavessassakin istuttiin jalat visusti turvassa muurahaisilta.

Rumintakin hemania hoivattiin. Se sai öppyä eli vesihörppyä, mutta myös rintamaitoa ja laitettiin täkille nukkumaan aa-aan säestyksellä.

 Kokki laiturin nokassa.

 

Koko kesän katselin kateellisena kavereiden uusia cover photoja naamakirjassa ja vihdoin sain itsekin ihailla suomalaista järvimaisemaa. Vaikka miten meri-ihminen helsinkiläisenä olenkaan, niin kyllä ihminen järviannoksensa tarvitsee.

Kiukkupussi lepytettiin mustikoilla, jotka joku muu oli poiminut.

Kesän ainoat rusketusrajat ovat siinä, missä aina männäkesinäkin. Jos olisin auringonpalvontakuvassa arvuuttanut mistä ne raidat löytyvät, ei varmasti olisi ollut kovin vaikea päästä tähän lopputulemaan. Usein vielä joulukuussakin jää kiinni siitä, ettei kesällä käyttänyt kuin niitä yksiä lempparikenkiä, vaikka kenkäkaappi tursuaa kaikista ihanuuksista*.

Pehmeä lasku arkeen on alkanut.

*Jos kengänkokosi on 36 ja Camper ja sentyyliset popot miellyttävät, niin nakkaapa sähköpostia, niin voin laittaa paluupostissa kuvia.

Kakkubuffet

Enkat on kuulemma ollut 19 kakkupalaa. Itse ylsin kuuteen. Ja mieli olisi tehnyt vielä seitsemättä, mutta jäljellä ollut sacher ei enää houkuttanut. Erityisen ylpeä olen juustokakkumenekistä. Ällökkikakkuani upposi jopa kaksi palaa, oli riittävän makeaa. Ja ylipäätään keskimääräinen kakkumenekki tuli tuplattua.

 

Näitä kaikkia sortteja tuli maisteltua, ystävänkin lautaselta. Suosittelen Kakkugallerian all you can eat -kakkuähkyä kaikille herkkuperseille! Mutta jos teillä on mielessä joku aivan ihana erityinen leivos, jota on jäljellä enää yksi kappale, niin pyytäkää ettei se myyjä vaan pudottaisi sitä lattialle...