Edellisistä Tupperware-kutsuista olikin ehtinyt vierähtää varmaankin parikymmentä vuotta. Lapsena kotona järjestetyt kutsut olivat aina jänniä, kun oli niin paljon ihanaa krääsää ja hirveä mankuminen emännänlahjavaihtoehdoista – äitini halusi suosia jotain käyttötavaraa, kun minä ruinasin jotain pehmokissoja listalta. Pientä krääsää tarttui mukaan männäviikollakin, kun olin ensimmäisillä Tupper-kutsuilla aikuisiälläni. Kaikki osallistujat saivat pienet kauhat ja lisäkrääsää olisi tullut, jos meitä olisi ollut enemmän. Huhhuh.
Mukavaa ajanviettoahan moiset kutsut ovat, kun tapaa paikallisia äitejä vauvoineen ja saa syödä makiaa mahan täydeltä, mutta aikamoista pisnistähän tuo on kun yrittää vähän ulkopuolelta katsoa. Kaikenlaisia houkuttimia, että jos tilaat osallistut arvontaan (jonka me muuten voitimme), jos heti sopii esittelyajan saa jonkun lahjan (olisi saanut soselusikan koteloineen tai kuorimahärvelin) ja tietenkin sitten kun kutsuja emännöit saat lisää lahjoja (purkkia toisen perään) ja annas olla jos ryhdytkin konsulentiksi saat sitä ja tätä (juuri sen haluamasi kalliinpuoleisen vekottimen), ja sitten kun rekrytoit muutaman lisää niin tämä ja tuo on sinun ja lopulta matkustelet ulkomaille ja odotat seuraavassa etapissa häämöttävää autoa.
MITÄ?
Itse vielä olen koulutuksestani (humanisti) huolimatta todella markkina- ja vähän (joku tuttu varmaan sanoisi erittäin...) kilpailuhenkinenkin, joten oma suoni olisi loputon, jos tuohon leikkiin ryhtyisin. Kun vain mietin katoavia kontakteja ja ainaiseen Tupper-hehkutukseen kyllästyviä ystäviä, ei kauan tarvinnut miettiä mitä tekisi. Tilaukseen yksi leivonta-alusta ja (oikeasti) näppärä jääpalamuotti, ei itse järjestettäviä kutsuja riesaksi ja päätös olla osallistumatta tuleville kutsuille (paitsi ehkä herkkupöytään voi lähteä kajoamaan).
Mukavan nostalginen oli kokemus, mutta onhan moni Tupper-roina täysin humpuukia. Konsulentit luovat puheillaan ihmisille tarpeita, joista he eivät aiemmin tienneetkään. Muovikippo, johon voi laittaa vettä ja puurohiutaleita, kannen päälle ja koko höskä mikroon – kotiäidin näppärä arjenpelastaja loihtii aamupuuron, joka ei takerru kattilanpohjaan. Katshing, tehdäpä sama ihan ennestään kaapista löytyvässä puurokulhossa...
Melkein hävetti olla kutsuilla. Eihän me nuoret tällaista puuhailla, näillä kutsuillahan ravasi silloin 80-luvulla aikuisia perheenäitejä. Ja sitten ajattelen, että minunkin iässäni omakin äitini oli lähes kolmen lapsen äiti – liekö sitten pukeutuminen vai mikä tehnyt niistä kaikista kotiäideistä jotenkin parhaat päivänsä nähneitä tätejä, näytän varmasti nuoremmalta tai ainakin nuorekkaammalta kuin oma äitini samanikäisenä. Mutta juurihan tällaisille kotona luuhaaville perheenäideillehän tämäkin lafka on luotu.
Ehkä kuitenkin vielä kerran joudun menemään kutsuille. Nelisen vuotta sitten, kun muutimme takaisin Suomeen Saksasta, hankkiuduimme eroon jos jonkinmoisesta köökkivärkistä, joita olimme Suomesta uuteen kotiimme kantaneet. Ilmoittelimme roippeistamme eri palstoilla ja eräänä päivänä nuori opiskelijatyttö tulikin noutamaan itselleen valaisinta. Vaan annas olla, kun annoimme hänen kurkata myös muovisälälootaamme.
- Tupperware-juustokupu, tämän minä tarvitsen! Tai siis oikeastaan minulla on jo, mutta kun tämä on Tupperware, onko teillä lisää Tupperwarea? Ei minun keittiööni enää mahdu, mutta jos on Tupperwarea niin ei haittaa.
- Eipä taida olla, tuo vaan on tuommonen vanha mikä otettiin Suomesta mukaan eikä enää tarvita.
- Tupperwaret on niin hyviä, ne kyllä kestävät todella kauan!
- Meillä on kyllä yksi mehukannu mennyt rikki, vuotaa kaataessa.
- Mutta onhan sinulla kuitti tallessa?
- Ööh, ei kyllä ole, äitini on ostanut kannun 80-luvulla.
- Mutta siinä on kyllä ikuinen takuu voimassa! Lähetä se Tupperwarelle niin saat kyllä uuden!
Mutta jos sitten riittäisi... Lapseni voi sitten parinkymmenen vuoden kuluttua viedä omansa viidennessä polvessa osallistumaan Tupperware-kutsuille, itse olen velvollisuuteni nyt täyttänyt.
