Viikko sitten sunnuntaina

Lapsi heräsi ihan tavalliseen aikaan, siinä puoli kuuden jälkeen. Ensin koomaamista, kun lapsi hörppii maidot kainalossa pötkötellen ja sen jälkeen mies nousi seuraksi. Itse sain nukkua yli kahdeksaan. Puoli yhdeksän jälkeen lapsi kaipaa taas kainaloon ja nukahtaa pienen maitotujauksen jälkeen – kääntää kylkeään ja uinuu käteni päällä välillä pyörien. Tällaista ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut. Olipa ihanaa saada nukkua toisen vieressä ilman että se on kirjaimellisesti itsessä kiinni.

Ennen kymmentä heräsimme varsin virkeinä, valmiit skippaamaan päiväunet. Mikä mahdollisuuksien tulva vyörähti yllemme! Kohdetta ei kuitenkaan ollut vaikea arpoa, sillä jo vuoden päivät auki ollut Lasten kaupunki Sederholmin talossa oli yhä katsastamatta. Aukioloajat eivät ole suosineet kotona päiväunensa nukkuvien lapsien perheitä, joten vierailu lasten omaan museoon on ollut kovin hankala järjestää. Lasten kaupungin päälle kävimme vielä laulamassa kauneimmat joululaulut siinä naapurissa, Tuomiokirkossa, lapsille ja perheille räätälöidysti. Väsymys ja siihen liittyvä kitinäkin iskivät vasta kotona. Tällaisiako ne päivät sitten joskus ovat, kun päiväunet ovat historiaa ja voi tehdä kaikenlaista ilman suuria rajoituksia?