Isovanhempani, eritoten pappani, kutsui lastamme herkeämättä isännäksi ja pikkuisännäksi. Vierasta meille, kun itsellemme ei ole tärkeää korostaa lapsen sukupuolta esimerkiksi ohjaamalla häntä tietynlaisiin leikkeihin tai urasuuntauksiin. Yritin nytkin ottaa puheet vain herttaisina hellyydenosoituksina, mutta jossain vaiheessa alkoi tökkiä ne jatkuvat peltohommat, traktoriajot, isännät ja muut. Liekö pappani toive, että edes meidän pojastamme tulisi jonkinlainen isäntämies, kun ainoan tyttärensä ainoa poika ei ole sattunut täyttämään hänen odotuksiaan kunnollisesta työmiehestä. Teki ihan pahaa kun ruohonleikkuuavussa (joskin varmasti jonkinlaista rahallista korvausta vastaan) ollut sukulaisteinikään ei kuulemma ollut ollenkaan hyvä työmies, isoveljensä oli aikanaan parempi. Omassa perheessäni kun ei ole koskaan vaadittu ja painostettu tai annettu ymmärtää ettei kelpaisi, niin tekee aina pahaa kohdata sellaista.
Hyväähän he varmasti vain tarkoittavat eikä lapsi tietenkään nyt vielä ymmärrä mahdollisia taustalla piileviä ajatuksia, odotuksia ja toiveita. Toivottavasti hän kuitenkin saisi kokea olonsa hyväksytyksi tässä sukupolvien ketjussa. Isoisovanhempansa saivat tämänkin viikon aikana sellaista ihailua osakseen, että heidän sanomisensa ja tekemisensä eivät varmasti tulevaisuudessa ole lapselle täysin merkityksettömiä.
Kaikesta traktori- ja prymprym-renkutuksesta huolimatta oli kovin suloista seurata kuinka reilun 70 vuoden kuilu kuroutui umpeen, pieni pullea ja pehmeä käsi haki nyrkkiinsä elämää nähneen, karhean ja karvaisen sormen ja hymy kirposi pienen huulille vanhusten hassutuksista. Paijattiin hevosia, istuttiin heinäkasassa, ajeltiin aikanaan enolle hankitulla traktorilla, kiivettiin portaita, kirmattiin nurmikolla, syötiin mansikoita, pengottiin vanhoja leluja, ihmeteltiin takkatulta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti