Suojattua kesää

Keväällä 1997 otettiin passikuvat. Passikuvassa hymyilee vienosti rautojen vuoksi suunsa visusti kiinni pitävä pian kolmetoistavuotias, jonka kasvoissa on kaunis ja virheetön iho. Syksyn koulukuvassa, kuten jatkossakin tulevina vuosina, iho oli edelleen kaunis ja virheetönkin, ellei joku sitten halua laskea pientä sievää luomea virheeksi.

Sitten minulla tosiaan oli kymmenen vuotta passi, jossa ei näkynyt luomenhäivää, mutta nenänpielessä komeili luomi, joka vuosien varrella hiljakseen kasvoi. Tällä hetkellä minulla on passi, jossa on jo verrattain suureksi kasvanut luomi, mutta kasvojani koristaa oikeasti ihonsiirre.

Olen erittäin vaaleaihoinen, hiukset punertavat häivähdyksen ja vartalossani on paljon luomia, pieniä ja isoja, sekä kesällä pisamia kasvoissa. Minut on aina lapsena suojattu hyvin auringolta. 14-vuotiaana olin lähdössä viiden viikon partiomatkalle Chileen ja ennen reissua kävin muutaman kerran turvallisessa solariumissa, jotta iholleni ei tulisi Etelä-Amerikan kuuma aurinko shokkina. Chilessäkin aurinkorasvaa kului, mutta todistetusti ei mitään kovin korkeaa suojakerrointa. Joskin voisin melkein vannoa, ettei 90-luvulla yli 30 suojakertoimella varustetut voiteet olleet kovin hyvin saatavilla.

Ainut kerta, jolloin muistan palaneeni, oli toukokuussa yhdeksän vuotta sitten. Olin nykyisen mieheni kanssa ensimmäisillä treffeillä. Päälläni oli pinkki t-paita, jonka päällä ohutolkaiminen froteinen rippimekkoni ja päässä rastojen ylle käärittynä pinkki kolmiohuivi. Aamulla olin pruutannut kunnon rasvakerrokset, mutta en osannut aavistaa treffien venyvän koko päivän mittaisiksi. Aurinkoisen ja kuuman päivän seurauksena minulla oli vielä joulukuussa rusketusrajat käsivarsissa. Tuli todistettua kaksi asiaa: 1) rasvaa pitää lisätä pitkin päivää ja 2) punainen kärventynyt iho todella muuttuu rusketukseksi.

Sitä nyt ei varmaankaan tarvitse kellekään erikseen todistella, että ehdoin tahdoin ei rusketusta kannata hankkia polttamalla itsensä. Mielestäni rusketusta ei kannata ehdoin tahdoin hankkia millään keinolla. Maltillinen auringossaolo hyvin rasvattuna ja purkkirusketus lienevät parhaat vaihtoehdot, jos on pakko saada väriä pintaan.

Luomia minulla on ollut siis aina. Monet ovat olleet ihollani niin kauan kuin muistan, osa on tupsahdellut matkan varrella. Reidestä, selästä ja vatsalta löytyvät arvet kertovat myös poistetuista luomista. Olen yläasteikäisestä syynännyt ihoani tarkkaan ja 16-vuotiaana ensimmäisen kerran itkenyt kuolevani ihosyöpään. Reiteen ilmestynyt pikimusta pikkiriikkinen luomi pitkine juurineen oli kuitenkin aivan harmiton, kun se poistettiin. Nenänpielessä kasvaneeseen luomeen ei lääkäri mielellään halunnut kajota hankalan sijainnin vuoksi. Poistaminen olisi teknisesti haastavaa, eikä sitä kannattaisi tehdä ellei luomessa olisi jotakin hälyttävää.

Pikkuhiljaa luomi kasvoi ja sai erityispiirteitä. Hieman tummempi keskusta ja epätasaiset reunat. Kun kesällä 2007 partioleirillä Englannissa luomi rapsuttaessa hieman hilseili ja kevyesti vuoti vertakin, ajattelin, että olisi taas hyvä aika käydä näyttämässä sitä.

Suomeen palasin elokuun alkupuolella ja muutto Saksaan häämötti syyskuun loppupuolella. En saanut YTHS:ltä ihotautilääkärin aikaa, joten menin yleislääkärin vastaanotolle. Hän pyysi soittamaan ihotautilääkäriltä akuuttiaikaa ja niinpä pääsin näyttämään luomea ihan spesialistille pari päivää ennen muuttoa. Lääkäri napsaisi koepalan ja oli joka tapauksessa sitä mieltä, että jo pelkän kasvun vuoksi luomi olisi hyvä poistaa viimeistään takaisin Suomeen muutettuamme. Suurikokoisempana poistaminen olisi vielä vaikeampaa.

Pari viikkoa vierähti Saksassa, kun puhelin soi. Luomi olisi kuulemma hyvä poistaa pian. Ehkä jotain melanooman esivaihetta havaittavissa. Suomessa sairaanhoitajien lakko painamassa päälle ja Saksassa työt koulussa juuri alkamassa. Minut laitettiin ensimmäiseen kiireellisyysluokkaan. Lokakuun lopussa tuli leikkausaika. Ei muuta kuin törkykallis lento varaukseen ja Suomeen.

Lokakuun viimeisenä päivänä kävin Marian sairaalassa jossain esitutkimuksessa. Oli erittäin kivuliasta, kun ruiskuttivat jotain ainetta luomeen. Toimenpide liittyi jotenkin imusolmukkeisiin, mutten oikein ymmärtänyt miten ne liittyivät asiaan. Asia valkeni, kun tapasin seuraavaksi Töölön sairaalassa plastiikkakirurgini. Aineen avulla selvitettiin, minkä vartijaimusolmukkeiden kautta syöpä olisi lähtenyt leviämään, mikä se olisi päässyt etenemään. Samalla sain myös tietää, että minulla toden totta oli melanooma, ei mikään esiaste kuten puhelimessa oli sanottu. Olin kuitenkin kiitollinen, etten tiennyt aiemmin koko totuutta. Näin ollen sairastin tietoisesti vain yhden päivän. Lisäksi koen suurena johdatuksena sen, että kävin juuri tuolloin näyttämässä luomea. Vuosi aiemmin siitä ei ehkä olisi löytynyt mitään ja vuosi myöhemmin olisin voinut olla jo haudassa.

Seuraavana päivänä koitti leikkaus. Soliskuopasta leikattiin ihonsiirre nenänpieleen ja kaulalta poistettiin kolme vartijaimusolmuketta. Kaikki osoittautuivat tutkimuksissa puhtaiksi, mikä tarkoitti, että melanooma oli ollut vasta paikallinen.

Leikkauksen jälkeen näytin grillijonossa turpaani saaneelta, naamaa kiristi ja kuljin pää vähän kallellaan, ettei soliskuopan haava heti aukeaisi. Vielä kun lisäsi kylmyyttä vastaan näperrellyn nenäsuojan, saattoi olla varma, että sai julkisissa istua ihan rauhassa omalla penkkirivillään. Haavaa puhdistettiin ja öljyttiin varovasti, ettei se kuivuisi kippuraksi.

Neljän viikon kuluttua sain palata Saksaan. Tikit oli poistettu ja ihonsiirteen suojaksi liimasin silikonilaastaria, jonka alla haava paranisi paremmin. Lisäksi öljyäminen jatkui. Punoitus laski pikkuhiljaa, mutta olihan jälki nenässä aivan selvä, enkä tiedä tuijotettiinko minua enemmän viimeiset kuukaudet ennen leikkausta vai ensimmäiset kuukaudet sen jälkeen.

Ensimmäisen vuoden ajan ihonsiirrettä piti suojata erityisen hyvin kylmän lisäksi myös auringolta. Kesän 2008 kuljin Marimekon lierihatut päässä. Meitä jännitti myös tulevan häämatkakohteen valinta. Syksyllä 2008 lääkäri kuitenkin antoi luvan lähteä aurinkoon, kunhan suojautuisi siltä aivan kuten aina ennenkin. Pian varasimme lennot Etelä-Afrikkaan.

Riemunhetkiä oli, kun ihonsiirteeseen kasvoi pientä untuvakarvaa ja kun sain ensimmäiset pisamat. Ne olivat merkki siitä, että ihonsiirre oli juurtunut paikoilleen eikä elimistöni hylkinyt sitä. Karvoistakin sain onneksi jossain vaiheessa luopua, eikä niitä ole enää kasvanut takaisin.

Kontrollikäynnit päättyvät syksyllä 2012, viisi vuotta leikkauksen jälkeen. Käyntien välissä olen jatkanut luomieni tarkkailua entiseen tapaan. Riskiryhmäläisellä itsellään on valtavan suuri vastuu pysyä kärryillä luomistaan eikä niiden tarkastamiseen mene kuukaudessa kovin paljon aikaa. Jos on vähänkin epävarma olo, kannattaa luomet käydä läpi yhdessä lääkärin kanssa ja yhdessä punnita tarvetta poistaa.

Nyt en enää itse kiinnitä huomiota ihonsiirteeseen, vaikka vielä viime vuonna alareunan pieni epätasainen reuna häiritsi. Kaikki kanssaihmisetkään eivät sitä noteeraa – jotkut ehkä eivät vain kehtaa myöntää. Kun puhuin asiasta yläkoululaisilleni, suurin osa kyllä myönsi huomanneensa nenänpielessäni sijaitsevan kalkkunaleikkeen (kuten pikkusiskoni ihonsiirrettä leikkisästi ovat kutsuneet) ja lähes kaikki myöntäneistä myönsi myös pohtineensa, mikä on tarina sen takana.

Sen he saivat kuulla. Ja sen te saitte kuulla. Ja minä toivon, että sillä on vaikutusta.

Jos kerran korkeita suojakertoimia käyttävä ja erityisesti keskipäivän aurinkoa välttelevä riskit tiedostava nuori nainen voi saada melanooman, mieti kuinka suuri mahdollisuus on itsensä kerta toisensa jälkeen kärventävällä henkilöllä. Ne hyviin aurinkorasvoihin sijoitetut pennoset ovat todella pieni sijoitus siihen nähden, että välttyy ennenaikaiselta haudalta. Ainakin oma elämäni on aivan liian hyvää heitettäväksi pois silkan huolimattomuuden ja välinpitämättömyyden vuoksi.

Joten arvostakaa elämäänne ja läheistenne elämää kertomalla asiasta eteenpäin ja linkkaamalla vaikkapa tähän videoon, jonka toukokuussa näin Pupulandiassa. Vaikka olenkin ollut asiasta erittäin avoin aina, tuon videon myötä näin vielä selkeämmin oman tehtäväni tässä asiassa. Toivon todella, että elävä esimerkki niin teille hieman aikuisemmille lukijoille kuin sitten teini-ikäisille oppilailleni avaa silmät näkemään.